Museo pakettiin! Metropolian konservaattoriopiskelijat avustamassa Lelumuseon muutossa

Nainen käärii peltistä junanvaunulelua silkkipaperiin.

Museo pakettiin! 
Metropolian konservaattoriopiskelijat avustamassa Lelumuseon muutossa

 

Museon uudistukseen liittyy myös hyvästien jättäminen vanhalle museolle. Maalis-huhtikuun aikana purettiin Lelumuseon kokoelmaesineet näyttelyvitriineistä ja pakattiin valmiiksi muuttoa varten. Osa esineistä oli ollut esillä yleisölle vuodesta 2006 saakka, joten laatikkoon pääseminen antaa niille kaivatun lepotauon kulumiselle altistavalta valolta. Esineiden pakkaamisessa keskeisessä roolissa olivat Metropolian ammattikorkeakoulun konservaattoriopiskelijat.

Paljon pakattavaa!

 

Jo varhaisessa vaiheessa uudistusta suunniteltaessa oli selvää, että vanha museo näyttelyineen ja esineineen jouduttaisiin purkamaan täysin uuden tieltä. Kokoelmasäilytystiloissa esineet ovat pakattuina pitkäaikaissäilytystä varten, mutta näyttelyssä olevat useat sadat esineet tuli pakata purkutöiden tieltä muuttoa ja säilytystä varten. Museon omat työvoimaresurssit oli valjastettu uudistuksen suunnitteluun, ja näin syntyi ajatus yhteistyöstä alan opiskelijoiden kanssa.

 

Perusnäyttelyn noin 550 museon omaan kokoelmaan kuuluvan esineen pakkausurakassa museota auttoi merkittävästi Metropolia-ammattikorkeakoulun konservoinnin opintolinja. Ensimmäisen vuoden konservaattoriopiskelijat kävivät läpi museologian kurssia, jonka myötä he tutustuivat museotyön peruskäsitteisiin ja käytännön työhön. Kurssin puitteissa viisi opiskelijaa osallistui Lelumuseolla kokoelmaesineiden pakkaamiseen. Lelumuseossa heitä ohjasi itsekin konservaattorin koulutuksen omaava kokoelmatutkija Satu Rantala.

Opiskelija Laura Hamunen silittää Eero Aarnion suunnittelmaa Dino-lelua.

 

Konservaattorin heiniä

 

Kysyimme neljältä Lelumuseossa harjoittelun suorittaneelta opiskelijalta, Viivi Arevalta, Laura Hamuselta, Tiina Juutilta ja Nea Kujalalta tunnelmia ja mietteitä harjoittelun jälkeen. Konservaattori voi olla monelle vieras ammattinimike. Mitä konservaattori oikein tekee työkseen?

Tiina: Konservaattori suojelee kulttuuriperintöä tuleville sukupolville. Eräs tärkeä tehtävä myös tiedon etsiminen ja tallentaminen.
Nea: Parhaassa tapauksessa konservaattori ei tee mitään, sillä esineet pyritään säilyttämään mahdollisimman pitkälle sellaisessa kunnossa, jossa ne konservaattorin pöydälle tuodaan. Tässä tulee esille ero restauroijaan, jonka tehtävänä on korjata ja ehostaa alkuperäiseen kuntoon.
Laura: Näyttelyissä konservaattori on se, jonka tehtävänä on huolehtia esineiden olosuhteet säilymiselle optimaalisiksi.
Viivi: Konservaattorin työssä on myös tieteellinen puoli, johon kuuluu esimerkiksi esineen materiaalin tutkimukset.

 

Miksi itse opiskelet juuri konservaattoriksi?

Nea: Alalla parasta on mahdollisuus yhdistää kiinnostus kulttuuriin sekä taiteeseen ja käsillä tekeminen.
Laura: Kiinnostukseni alaan syntyi sisällön kautta, kun tein edelliseen tutkintooni liittyvää gradua Itä-Aasian kulttuuriin liittyen ja kiinnostuin sen esineistä.
Viivi: Olen kiinnostunut konservaattorin työssä laboratoriotyöstä ja uusista materiaaleista, kuten muovista.
Tiina: Löysin konservaattorilinjan opinto-oppaasta ja tajusin, että se vastaa juuri kiinnostukseni kohteita 

Kolme naista käsineet kädessä ja kasvomaskit naamalla.
Konservointiopiskelijat Nea Kujala, Viivi Areva ja Laura Hamunen Lelumuseossa.

 

Lelulaatikosta museolaatikkoon

 

Lelut ovat saattaneet leikkiaikanaan olla rajussakin käytössä, mutta museokokoelmaan liittämisen myötä niistä on tullut säilytettäviä arvoesineitä: Lelun säilyttäminen turvaa siihen liittyvien historian tapahtumien säilymisen. Mitä periaatteita museoesineiden pakkaamiseen säilytettäväksi liittyy?

Nea: Materiaalit vaikuttavat tosi paljon pakkaamistapaan, samoin esineen kunto.
Laura: Suunnitelmallisuus on pakkaamistyössä hyvin keskeistä: Miten esineet pakataan laatikkoon, missä järjestyksessä ja niin edelleen. Kun samaan laatikkoon pakataan useita esineitä, voi vaikkapa pehmeä nalle muotoutua pysyvästi, jos sen päälle laitetaan jotakin painavaa.
Viivi: Pakkausmateriaalien määrässä pitää ottaa huomioon myös käyttäjänäkökulma: purkaminen ei saa olla liian haastavaa tai se voi muotoutua turvallisuusuhaksi esineelle.

 

Lelut ovat ulkomuodoltaan varsin vaihtelevia esineitä: ne ovat saaneet mitä mielikuvituksellisempia muotoja ja ne on tehty hyvin vaihtelevista materiaaleista. Jäikö jokin esine erityisesti mieleen?

Tiina: Pakkasin paljon legendaarisia Star Wars -figuureja Kasarin lapset -näyttelystä. Tavaraa oli tosi paljon, esineet olivat hyvin erityyppisiä ja kokonaisuus siksi haastava. Sain muun muassa miettiä muovien pitkäaikaissäilytystä. Erilaiset muovityypit eivät saa koskettaa toisiaan, kun ei tiedetä miten ne pitkällä aikavälillä reagoivat toisiinsa.
Laura: Mieleeni jäivät Atelier Faunin muumit 1950-luvulta. Ne ovat herkkiä esineitä, ja tein niille solumuovista omat kolot säilytyslaatikkoon ja päällystin ne silkkipaperilla.
Nea: Minulle mieleen jäi eläinlääkärin tyttären Tytti Levlinin leikkimökin esineistö 1930–40-luvuilta. Se on kokonaisuudessaan hieno kokoelma. Erityisesti jäi mieleen laatikko, jossa on lehtileikkeitä ja pieni valo. Oli haasteellista pakata ohuen metallijalan päässä oleva lamppu siten, ettei jalka väänny ja varjostin hajoa.
Viivi: Levlinin kokoelma jäi minullekin mieleen, ja se kuinka kokoelman avulla pääsi sisälle toisen ihmisen lapsuuteen. Erityisesti mieleen painui eläinlääkärin välinesalkku, jossa on tarvikkeita eläinlääkärileikkiin ja muun muassa lasipulloja, joissa on sisällä nestettä.

 

Pakkaamisen yhteydessä jokaisen esineen kohdalla on mietittävä sopiva pakkaustapa, suojaus ja tukeminen, jotta esine säilyy vahingoittumattomana läpi kokoelmamuutosta ja pitkästä säilytysajasta. Tuliko teille Lelumuseossa vastaan erityisen haastavia pakattavia?

Tiina: Numeroimattomat esineet olivat haastavia tunnistamisen kannalta. Samoin esineet, joissa oli montaa eri materiaalia.
Nea: Legojen identifioiminen oikeisiin setteihin oli vaikeaa.
Laura: Erityisen haastava oli rautatiekiskon pätkä, jolle ei löytynyt riittävän suurta laatikkoa. Lopulta rakensin jokaiselle kiskon pätkälle solumuovimuotin, johon upotin sen, käärin radan silkkipaperiin, puuvillakankaaseen ja solumuoviin. Ahersin sen ääressä puoli päivää ja onnistumisen tunne oli mahtava, kun turvallinen pakkaus tuli valmiiksi.
Viivi: Haastavana jäi mieleen suuri itse tehty purjevene, jossa oli iso tekokuitukankaasta tehty purje. Lopulta ympäröin purjeen silkkipaperilla, tuin sen pahvien väliin ja kiinnitin paketin puuvillakaitaleilla.

1950-luvun muumi figuureita pakattuna pahvilaatikkoon.
Laura Hamunen rakensi hauraille 1950-luvun muumeille omat lokerot säilytyslaatikkoon. Kuva: Laura Hamunen.
Vaahtomuoviin pakattu hevoslelu
Hevosvetolelu pakattuna muuttoa ja säilytystä varten. Kuva: Laura Hamunen

Molemminpuolinen hyöty

 

Yhteistyö konservaattorilinjan kanssa mahdollisti museon oman henkilökunnan keskittymisen uuden näyttelyn käsikirjoitustyöhön. Esineet tulivat myös huolellisesti pakatuksi, kun asialla olivat alan opiskelijat ja heillä kunnollinen ohjaus ja mahdollisuus keskittyä vain pakkaustyöhön. Samalla opiskelijat saivat tuntumaa museotyöhön ja käytännön työkokemusta. Mutta millainen kokemus harjoittelu Lelumuseossa oikein oli?

Nea: Hyvä kokemus! Vaikka pakkaaminen kuulostaa liukuhihnatyöltä, ei se suinkaan sitä ollut. Ihanaa oli myös, että pääsi lähitöihin etäopiskelun keskellä, edes kolmen opiskelijan pienryhmässä.
Viivi: Jokaisen esineen pakkaaminen todella mietittiin erikseen!
Laura: Oli kiinnostavaa nähdä koko näyttelyn purkamisen prosessi. Sai tehdä paljon aivotyötä etenkin isojen ja hauraiden esineiden pakkaamisessa ja käsitellä paljon erilaisia esineitä. Mietimme myös ekologisuutta esimerkiksi pakkausmateriaaleissa ja hanskojen kierrätyksessä.
Tiina: Minun harjoittelukokemuksessa oli mukana myös liukuhihnamaisuudesta, koska pakkaamassani kokonaisuudessa oli paljon samantyyppisiä esineitä. Oli kuitenkin opettavaista ja tehokasta! Harjoittelu vahvisti omaa ammattiosaamista, ja tuntui, että olin oikeasti tarpeellinen ja avuksi.

 

Yhteistyö ammattikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa on uudistusprosessissamme yksi esimerkki siitä, kuinka kumppanin avulla tehdään uutta museota ihmisille, yhdessä ihmisten kanssa. Suurenmoiset kiitokset Metropolialle ja konservaattoriopiskelijoille!

 

Hanna Jussila, amanuenssi
Satu Rantala, kokoelmatutkija

Tykkäsitkö artikkelista?

Jaa Facebookiin
Jaa Twitterissä
Jaa Pinterest
Jaa Whats App