Miltä tuntuu astua lavalle tuhannen hengen eteen puvussa, jonka tekemiseen on uhrannut unet ja vapaa-ajan? Entä millaisia muistoja syntyy, kun ensimmäinen cosplay asu valmistuu mummolan vintillä tai äidin avustuksella? Tässä blogitekstissä pitkän linjan harrastajat jakavat tarinoitaan onnistumisista, kommelluksista ja hetken huumasta – sekä siitä, miksi cosplay jaksaa lumota vuodesta toiseen. Muistot on koonnut cosplay-harrastaja Meri-Tuuli Malkamäki.
Elina Rimpiläinen
Cosplayn harrastamisesta
Ensimmäinen cosplay-pukuni valmistui mummolan vintillä, mummon ikivanhan ompelukoneen ääressä, aika tasan 20 vuotta sitten. Pari kuukautta myöhemmin kiertelin uudessa puvussani Jyväskylän yliopistolla Animeconissa, ja osallistuin ensimmäiseen cosplay-kilpailuuni. Cosplay vei välittömästi mukanaan, ja jaksaa inspiroida ja innostaa vielä kahden vuosikymmenen jälkeenkin.
Ensimmäinen pukuni oli yhdistelmä useammasta saman hahmon puvusta, ja muistan olleeni siihen valtavan tyytyväinen. Jo parin ensimmäisen harrastusvuoteni aikana tein muutamia hyvin massiivisia projekteja, joita en todellakaan enää ryhtyisi tekemään edes nykyisellä osaamisellani.
Kilpaileminen
Kello oli viisi lauantaiaamuna, kun sain kisapukuni valmiiksi. Tuomarointi olisi kahdeksan tunnin päästä, ja olin nukkunut viikon aikana yhteensä korkeintaan 12 tuntia. Olin aivan naatti, kirosin itseäni, pukuvalintaani ja sitä, että olin kuvitellut puvun olevan ”ihan kohtuullisen helppo tehdä”.
Ei se ollut. Just Dance 2023 -pelin pääpahiksen Night Swanin valtavalle nahkatakille tuli painoa liki viisi kiloa ja peruukki painoi melkein kaksi. Jouduin improvisoimaan esityksestäni noin puolet, koska takki oli paljon raskaampi kuin luulin, ja hidasti yllättäen liikkumistani.
Esiintyminen monen vuoden tauon jälkeen oli kuitenkin aivan järjettömän kivaa, puku näytti vaikuttavalta kaikista viimeisen yön hätäratkaisuista huolimatta, ja sainpahan taas muistutuksen siitä, että kyllä ne projektit olisi ihan kiva saada valmiiksi vähän aikaisemmin.
Hahmouskollisen puvun tekemisestä
Kaksiulotteisten hahmojen sovittaminen oikeaan maailmaan on aina haastavaa, koska piirretyssä kuvassa hahmon vaatetus voi olla aivan mitä tahansa, eikä sitä rajoita mikään fysiikan laki. Tällaisten hahmojen pukujen tekeminen on aina ensin tuhatosainen älypeli, jossa joutuu usein keksimään aivan absurdeja ratkaisuja rakenteisiin, joita ei pitäisi olla mahdollista toteuttaa.
Toisaalta leffojen tai TV-sarjojen (ja nykyään myös usein realististen videopelien) hahmojen pukuja tehdessä joutuu harrastamaan aivan toisenlaista aivojumppaa: alkuperäiset puvut ovat oikeasti olemassa, joten ne on mahdollista tehdä juuri siten, miltä ne lähdemateriaalissa näyttävät. Näiden pukujen tekeminen onkin enemmän soveltamista ja sovittamista kuin sitä, että tekniikat ja rakenteet pitäisi keksiä tyhjästä.
Lähdeuskollisten pukujen tekeminen on käytännössä aina valintoja: mikä asia voi toimia käytännössä, mitkä elementit ja mittasuhteet toimivat itsellä, ja minkälaisia rakenteita ja tekniikoita on valmis ja osaava käyttämään? Iso osa puvuntekoprosessista tapahtuu siis jo ennen kuin yhtäkään kangasta on leikattu tai kaavaa piirretty.
Elina ”Zalunah” Leinonen
Ensimmäinen esityskisa
Vapisin lavan verhojen takana. Toisella puolella odotti yli 1000-päinen yleisö. Esiinnyin heti toisena. Minulla oli noin 30 sekuntia aikaa kävellä lavan keskelle, josta suunnittelemani koreografia alkaa. Kaatuminen ei tullut kyseeseen, kengät painoivat paljon, ja niissä oli korkoa yli 10 cm. Toisessa silmässä oli piilolinssi, joka rajoitti näkemistä hämärässä. Vyötärön vyönauhat sisälsivät rautalankaa, jotka ylsivät yli metrin pituuteen neljästä eri suunnasta. Esitys oli äärimmäisen vaativa fyysisesti. Toisinaan hahmon luominen oikeaan elämään vie harrastuksen äärirajoille. Tämä kaikki siksi, että esitys olisi kuin kohtaus alkuperäisestä sarjasta.
Esityksen toteuttaminen cosplayssa alkaa puvun luomisesta. Cosplay-esityksessä on olennaista, että hahmo perustuu johonkin lähteeseen, esimerkiksi mangaan, animeen, sarjaan/elokuvaan, sarjakuvaan tai musiikkivideoon. Esityksen haasteena on, että osa yleisöstä tuntee hahmon mutta osalle hahmo on täysin vieras. Valitsemani hahmo oli Daki lähteestä Demon Slayer. Daki on demoni, jolla on perinteiset japanilaiset puukengät, demonien arvojärjestys numeroituna silmään ja epäluonnollinen kyky hallita vyönauhaa. Halusin luoda samat elementit oikeaan elämään. Vaikka elementtien luominen onnistui, kaikki ne yhdistettynä tekivät puvussa liikkumisen vaikeaksi. Tässä kyseisessä esityskisassa arvioitiin puvun lisäksi lavan käyttö eli liikkuminen lavalla.
Ensimmäinen esitys loppui. Valot pimenivät, avustajat lähtivät siirtämään lavastuksen pois ja sitten lähdin minä siirtymään aloituspaikkaan. Kävelin alkuun liian nopeasti, ja kenkäni heilahti allani nostettuani jalkaani liikaa. Palautin mieleeni, mitä olin 3 kuukauden aikana harjoitellut. Hidastin vauhtiani ja liu’utin jalkojani eteenpäin yksi toisensa perään. Pääsin keskelle lavaa 5 sekuntia ennen kuin esitykseni alkoi. Rauhoituin heti kuullessani tutun taustanauhan, johon olin editoinut musiikkia ja repliikin sarjasta. Seuraavan minuutin ja 30 sekunnin ajan annoin kaikkeni. Eläydyin täysin rooliin. Olin Daki. Lava hämärtyi ja suoriuduin onnistuneesti. Taputusten hiljentyessä lavalta kuului hidas puukenkien kolina. Klomp Klomp Klomp. Se oli varsin koomista!
Helpotus oli suuri, kun pääsin istumaan. Kaikki oli viimein ohi! Nautin hetkestä todella paljon, vaikka jännitin alkuun kamalasti. Kokemus oli suurenmoinen. Pidän esiintymisestä todella paljon, koska se on keino kertoa hahmosta lisää. Odotan innolla uusia esityskisoja.
Nortikka
Kisaamisesta
Kun aloin kisaamaan cosplay-asuillani, oli se hyppy syvään päähän. Minulla ei ollut mitään hajua, mitä pitäisi tehdä. Koko kisapäivästä muistan parhaiten kaksi asiaa: sen, että yksi tuomareista oli mielestäni pelottava ja sen, miten puristin kaverini kättä palkintojen jaossa.
Tuomarit tuntuivat aloittaessa ihan joltain yli-ihmisiltä. Ihailin heitä suuresti. Mikään ei ole kauheampaa, kuin astua pieneen huoneeseen tuomareiden eteen ja kertoa kuukausien työstäsi. Nykyään olen tajunnut, että tuomaritkin ovat vain ihmisiä. Ja lähes kaikki heistä todella ystävällisiä ja avuliaita. He kaikki ovat seisseet paikallasi täristen jännityksestä ja tunteneet sen valtavan ilon, kun he ovat saaneet lunastaa palkinnon lavalta.
Ensimmäinen sijoitus tuli vasta monien kisojen jälkeen kokeneiden sarjassa. Se oli toinen sija, ja olen pokaalista kovin ylpeä. Kisaaminen on antanut huikean määrän upeita kokemuksia, itsevarmuutta, iloja ja suruja sekä uusia kavereita. En vaihtaisi mitään kokemusta toiseen, vaikka välillä on kisojen jälkeen harmittanut, kun ei olekaan sijoittunut. Kisoissa on kuitenkin aina ollut hyvä ja lämmin tunnelma. Tällä hetkellä tavoitteeni on cosplayn suomenmestaruus. Se vaatii kuitenkin vielä paljon aikaa ja työtä.
Majuri
Muistelmia
Ekassa conissa kävin 2013, ja se oli pieni kirjastoconi. Ei siis mikään iso Tracon tai vastaava. Pukua aloitin tekemään ehkä viikkoa ennen, tai no en mä edes tehnyt sitä itse, vaan äiti sen mulle teki. Valitsin ekaksi cossikseni vielä tosi haastavan asun. Oli haalaria, kumihanskoja, aseproppia ja kaasunaamari. Se oli aika hutaseen tehty jo kotona olevista tarvikkeista, mutta kyllä sen tunnisti jos tiesi lähdemateriaalin. Ja sitten tapahtumapäivänä unohdin ottaa sen propin ees mukaan… Toista kertaa en sitä cossia käyttänyt, kun oli epämukavaa hillua kaasumaski päässä sisätiloissa koko päivä. Vasta viime talvena uudelleen käytin osia tästä asusta uuteen cossiin, jonka kanssa äiti taas auttoi.
Noa “GreenCosplay”
Ensimmäinen cosplay asuni, ja sen jälkeinen matka
Pyysin äidiltäni apua, sillä hän osaa ommella. Halusin tehdä mahdollisimman paljon puvusta alusta asti itse. Äiti auttoi mielellään ja antoi minun ommella ja askarrella omatoimisesti, kun hän oli selittänyt miten tehdä kunkin työvaiheen. Paljon siinä yhdessä pähkäiltiin, mitkä materiaalit toimisivat, ja miten saada ommeltua vaate niin, että se näyttäisi mahdollisimman samalta kuin lähdemateriaalissa.
Ensimmäinen coni, jossa cossasin oli Tampere Kuplii 2016. Olin sitä ennen käynyt edellisenä vuonna samassa tapahtumassa, ensimmäisessä conissani. Jostain syystä olin kuvitellut, ettei Suomessa ole tällaisia tapahtumia ja cosplayta lainkaan. Olin kuullut niistä vain YouTubessa, kun löysin kanssanörttejä, jotka asuivat Amerikassa.
Ensimmäinen conikokemukseni olikin hyvin hämmentävä. Olin kuin puulla päähän lyöty. Tuttuja hahmoja tuli vastaan pilvin pimein, myyntipöydät notkuivat fanitavaraa, ja nörttiaiheisia ohjelmanumeroita oli niin paljon tarjolla, etten ehtinyt kaikkiin. Ai meillä on Suomessakin tällaisia?
Ensimmäiseksi cosplay-asuksi valikoitui Assassin’s Creed-pelisarjasta hahmo, joka esiintyy Assassin’s Creed Unity-pelin trailerissa ja julisteissa. Jostain syystä juuri tämä hahmo vetosi minuun; koin tämän asun tyylikkäänä ja kiehtovana. Ja vaikka kyseessä ei ollutkaan pelin sankari, halusin toteuttaa juuri tämän hahmon cosplayna.
Ensimmäinen kerta cossi päällä conissa oli hyvin jännittävä. Lähdin coniin yksin, mikä vaati minulta aika paljon, sillä koin sosiaalista ahdistusta. Cosplay toi sekä itsevarmuutta että luottamusta, mutta loi myös toisaalta paineita. Opettelin kokonaan uuden kävelytyylin, jotta se vastaisi mahdollisimman paljon pelin hahmon kävelyä. Piti myös opetella, miten poseerata kuvissa, mikäli joku sellaista pyytäisi. Olin huolestunut siitä, näytänkö tarpeeksi oikealta ja samanlaiselta kuin lähdemateriaali. Entä jos meikki tuhraantuu? Entä jos jokin asussa menee rikki?
Olin niin innoissani ja jännittynyt koko päivän, että unohdin kokonaan syödä ja juoda sen kahdeksan tunnin ajan, jonka vietin Tampere-talossa. Illalla kotiin päästyäni olikin jo aika huono olo ja aivan jäätävä päänsärky. Mutta kivaa oli. Olin tavannut uusia ihmisiä ja saanut olla ’assassiini’ hienossa asussa pelistä, joka oli minulle niin rakas. Seuraavana päivänä olin paljon fiksumpi ja söin nätisti pakkaamani eväät kaikessa rauhassa.
Cosplay on ollut hyvin tärkeä ja rakas harrastus siitä lähtien. Se on opettanut minulle paljon uusia taitoja. Niin ompelussa, hiustenleikkuussa, askartelussa, erilaisessa rakentamisessa ja ongelmanratkaisussa. Olen myös hyvin innokas valo- ja videokuvaaja, ja nämä taidot ovat karttuneet vuosien varrella. Uusien ihmisten kohtaaminen ja tapahtumissa käyminen ovat parantaneet sosiaalista ahdistustani merkittävästi. Olen paljon rennompi sekä avoimempi, enkä enää koe erilaisia tilanteita ja tapahtumia niin vaikeina. Cosplay on auttanut minua myös avartamaan käsitystäni sukupuolesta, kun olen saanut kokeilla erilaisia tapoja pukeutua ja ilmaista itseäni. Haluan siis kiittää cosplayta harrastuksena siitä, kuinka paljon se on avannut minulle ovia, mahdollistanut unohtumattomia kokemuksia ja avartanut maailmaani. Kiitos, cosplay.
Lopuksi
Muistoista voimme lukea, kuinka cosplay on paljon enemmän kuin puvut, lavat ja kilpailut – se on yhteisö, oppimista ja eläytymisen iloa. Jokainen puku kertoo tekijänsä tarinaa, ja jokainen tapahtuma tuo mukanaan uusia muistoja. Kiitos kaikille muistojaan jakaneille harrastajille.
Meri-Tuuli Malkamäki, Cosplay-harrastaja ja Tokiosta Tapiolaan -näyttelyraadin jäsen.
Lue myös Meri-Tuulen blogi Cosplayn harrastajana 10 vuotta.
Blogin kansikuva: Mad Hatter, Angel Sanctuary 2004. Kuvaaja Valtteri Kantanen.
Tokiosta Tapiolaan – japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen Suomessa -erikoisnäyttely 17.4.2024 – 22.3.2026 Museo Leikissä. Kirjoittajan pukuja ja kuvia on esillä näyttelyssä.