Manganlukijoille lienee tuttua lokeroida lukemansa sarjat sukupuolitettuihin kategorioihin: tyttöjen romanttiseen shoujoon ja poikien toimintapainotteiseen shouneniin. Toisinaan listalle pääsee myös aikuisempi, miehille suunnattu seinen, ja ehkä jopa aikuisten naisten chick lit tyyppinen josei. Mutta ovatko nämä kategoriat ja niiden rajat sittenkään niin yksinkertaisia kuin helposti käy luuleminen? Tässä blogitekstissä perataan tätä suurta nelijakoa, ja hiukan myös kaikkea sitä mikä sen ulkopuolelle päätyy!
Kuten sanottu, mangan suuri nelijako on binääristen sukupuolinen, naisten ja miesten, sekä häilyvämmän ikäkohderyhmän kanssa. Tämän jaon äärellä on helppo pitää jakoa genrejakona: shoujo on romanttista tyttöjen hömppää ja poikien sarjakuvat aina tappelua ja huutamista. Valitettavasti todellisuus on aivan jotain muuta, eivätkä nämä nelijaon kentät ole genreä nähneetkään, sen sijaan yksi genre voi ilmiintyä jokaisessa kentän osassa omanlaisellaan twistillä.
Tämä jako on alunperin saanut alkunsa nykymuotoisten mangalehtien kohderyhmistä, aivan ensimmäisenä toisen maailmansodan jälkeen aloittaneet mangalehdet olivat pojille suunnattuja nimeään myöten, mm. vuonna 1947 aloittanut aikansa vaikutusvaltaisin mangalehti Manga Shounen. Perästä seuranneet tytöille suunnatut lehdet taasen tekivät pesäeroa poikien mangaan valitsemalla selkeän feminiinisiä nimiä kuten Ribon ja Margaret.
Nämä varhaiset mangalehdet seurasivat jo ennen sotaa ilmestyneiden lastenlehtien Shounen ja Shoujo Kurabujen hyväksi havaittua nimeämis- ja kohderyhmätekniikkaa.
Heti kättelyssä heitämme romukoppaan ajatuksen siitä, että tämän jaon sukupuoli- ja ikäjakauma vastaisi millään tavalla lehtien oikeaa lukijakuntaa. Shounen mangaa, erityisesti sitä kaikkein valtavirtaisinta eli massiivisen suositun Shounen Jumpin sarjoja lukevat kaikki vauvasta vaariin, ja sukupuoleen katsomatta. Sen voi jopa katsoa olevan sitä geneerisintä yleismangaa, joka menee melkein kaikille. Asia on ollut näin jo ensimmäisistä shounenmangalehdistä lähtien.
Shoujo puolestaan näyttäytyy korostetun feminiinisenä shounenin rinnalla, stereotyyppisesti keskiössä ovat kouluromanssit ja pamppailevat sydämet. Shoujomanga kehittyi vastavoimaksi shounenille, luettavaksi niille tytöille, jotka eivät saaneet haluamaansa sisältöä varhaisista poikien lehdistä. Mutta shoujon lukijakuntaan kuuluu myös miehiä, usein aikuisia sellaisia, jotka hakevat luettavakseen sarjoja joissa stereotyyppinen maskuliinisuus ei loista keskiössä. Tämä ilmiö oli valtavirtaisimmillaan 70-luvulta 90-luvulle, jolloin monet tyttöjen lehdet tietoisesti kohdistivat sarjojaan myös tälle mieslukijakunnalle, joka halusi tarinoita kauniista tytöistä. Eräs suurklassikko tässä kategoriassa on Bishoujo Senshi Sailor -moon, jonka koulupukuiset taistelutytöt vetosivat niin tyttöihin kuin miehiinkin. Tätä nykyään tämä demografia on osittain muuttanut seinenin puolelle, vaikka edelleen puhdasta shoujoa arvostavia mieslukijoita löytyy. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta herrasta esimerkiksi Fujitan tekemän Wotakoi: Love Is Hard for Otaku -joseimangasarjan salaryman-hahmo Kabakura.
Ja totta tosiaan, seinen, joka yleensä kuitataan aikuisempana shounenina, missä väkivalta on rujompaa ja äijät kovempia, on itse asiassa mangalehtien kategorioista se kaikkein laajin ja monipuolisin. Seinen-kohderyhmän alla julkaistaan valtava kirjo mitä erilaisimpia lehtiä, ja monien niistä lukijakunta jälleen koostuu paljon monipuolisemmasta ihmisväestöstä kuin vain “aikuiset miehet”. Demografia vaihtelee lehdittäin. Esimerkiksi seinen-manga lehti Morning, jossa on mm. vuodesta 1985 julkaistu Ueyama Tochin sarjaa Cookin Papa, joka kertoo kokkaavasta valkokaulustyöläis- eli salaryman-faijasta on kotiäitien suosiossa (ei valitettavasti käännetty englanniksi, suomesta puhumattakaan). Mangassa isä ei vain kokkaa perheelleen, johon kuuluu myös keittiössä täysin kädetön uranaisäiti, vaan sarjassa myös kerrotaan kokattujen ruokien reseptejä lukijoiden iloksi ja inspiraatioksi.
Toisaalta taas nuo edellä mainitut shoujoa lukevat miehet ovat löytäneet kotinsa omista seinen-lehdistä ja niiden “söpöt tytöt tekevät söpöjä juttuja”-genren sarjoista, jotka miellyttävät myös monia naislukijoita. Suomennettuna esimerkkinä mainittakoon lukion tyttöbändistä kertova Kakiflyn piirtämä K-On!
Shounenkin on usein mainettaan monipuolisempi, senkin sateenvarjon alta on löydettävissä jos jonkinlaista sarjaa, muun muassa kouluromansseja, kuten varhaisen länsimaiden mangabuumin legendaarinen Takahashi Rumikon Ranma½, tai tuoreempi Koyama Aikon Kiotoon sijoittuva geishaoppilaiden arjesta ja ruuanlaitosta kertova Maiko-sanchi no makanai-san (jota ei valitettavasti ole käännetty englanniksi).
Shoujoa taasen usein parjataan tyhjänpäiväiseksi tyttöjen hömpäksi. Ja sitä kaikkein useimmin pidetään omana genrenään täällä meillä lännessä. Mutta sekin on mainettaan monipuolisempi! Nykyään shoujo-urheilusarjat eivät ehkä ole yleisiä, mutta 70-luvulla niitä julkaistiin paljonkin. Myös shoujo-kauhua löytyy. Monikaan ei ehkä kategorisoisi Itou Junjin Tomie-sarjakuvaa shoujoksi, mutta se on ilmestynyt alunperin tyttöjen lehdessä, Gekkan Halloweenissä! Itou Junji lieneekin selkein esimerkki siitä, miten häilyviä nämä rajanvedot usein ovat. Mikään Tomieta lukiessa ei selkeästi erota sitä Itoun muusta tuotannosta, jota on ilmestynyt vaihtelevasti seinen ja josei-lehdissä.
Toinen esimerkki on Umeda Abin fantasiasarja Children of the Whales, jonka Viz on julkaissut Viz Signature-julkaisusarjansa eikä Shojo Beatin alaisuudessa. Tämä taasen on saanut monet länsimaalaiset lukijat pitämään sitä vahingossa seineninä. Valitettavasti myös pahimmillaan nämä lukijat pitävät sarjaa tämän takia parempilaatuisena, tietämättään lukien tyhmien tyttöjen hömppänä pitämäänsä shoujoa.
Länsimaissa kaikkein vähimmälle huomiolle on jäänyt aikuisten naisten josei, jota täällä usein pidetään varttuneempien naisten “realistisempana” romanssihömppänä. 2000-luvun alun länsimaisen ensimmäisen aallon mangabuumin aikaan Tokyopop yritti tuoda näitä Sinkkuelämää-tyyppisiä aikuisten naisten sarjakuvia englanninkielisille markkinoille kääntämällä mm. Sakurazawa Erican ja Anno Moyocon joseita, mutta markkinat eivät vielä tuolloin olleet kypsät tämän kaltaisille julkaisuille.
Samoin kuin shoujo, josei näyttäytyy usein seineniä kapea-alaisempana juurikin siksi, että monet naiset lukevat seinenlehtiä ja saavat haluamansa sarjakuvat jo niistä. Josein tehtäväksi jääkin peittää ne aukot julkaisuissa, jotka seinen, shoujo ja shounen jättävät tekemättä. Usein tämä onkin sitten juuri sitä romanttista ja realistisempaa sarjakuvaa, mutta joukkoon mahtuu muun muassa päällisin puolin jopa shounenilta vaikuttavia toimintasarjoja, joissa päähenkilöt ovat kauniita, nuoria miehiä. Lännessä näistä tunnetuin lienee Minekura Kazuyan monissa lehdissä ja kohderyhmäkategorioissakin seikkaillut Saiyuuki. Josein piiriin mahtuu kuitenkin monipuolisesti sarjoja, joiden josei-luonne menee helposti länsimaiselta lukijalta ohitse. Esimerkkinä vaikka Kumota Harukon japanilaisesta perinteisestä näyttämöllä esiintyjien istuen esittämästä komediamonologiesityksistä rakugosta kertova Descending Stories: Showa Genroku Rakugo Shinju.
Itse asiassa, nelijako ei edes vastaa japanilaisen sarjakuvakentän todellisuutta. Nelijaon ulkopuolelle jää valtavasti sarjakuvaa. Shoujon ja shounenin alapuolella on vielä pienemmille lapsille julkaistava kodomo / younen, eli lasten, manga. Jota sitäkin aletaan jaotella suht varhaisessa vaiheessa tyttöjen ja poikien sarjoihin, joista jälleen pojille suunnatut ovat olleet niitä, jotka ovat saaneet laajinta suosiota, esimerkiksi lännessä melko tuntematon Fujio F. Fujikon Doraemon, joka ilmestyi mm. Corocoro Comic -lehdessä.
Samoin Josein ja seinenin yläpuolelle voidaan hahmotella aikuisten oikeasti aikuisten lukijoiden sukupuolitetut Fujin ja Seijin-manga kategoriat. Historiallisesti kunnia-arvoisen aikuisen ei katsottu olevan sopivaa lukea lapsellisiksi miellettyä mangaa, joten fujin ja seijin mangat ovat kategoriana harvinaisempia.
80-luvulla, kun mangaa lapsena lukemaan oppineet suuret ikäluokat jatkoivat aikuistumistaan aikuistui manga heidän mukanaan sen sijaan, että olisi jäänyt vain lasten ja nuorten harrastukseksi. Aikuisten miesten manga on usein toimistodraamaa, jossa valkokaulustyöläinen etenee urallaan ja lukija saa vinkkejä omaan elämäänsä ja uraansa sankarin teoista. Naimisiin jo menneiden aikuisten naisten, fujinien mangaan mahtuu esimerkiksi lännessä täysin tuntematonta kotiäitimangaa. Niissä tarinat ovat usein omaelämänkerrallisia ja kertovat naisten arkielämässään kohtaamista haasteista.
Toistaiseksi vielä puuttuu selkeä vanhusmangan kategoria, vaikka sille on jo oma nimensä Silver manga, tai Shirubaa-manga, mutta eiköhän sekin ala tästä yleistyä lukijoiden vanhetessa. Toistaiseksi vanhusmanga, kuten vaikka lastensa ja lastenlastensa meluisuuden kotoa pakoon ajamasta 80-vuotiaasta Marikosta kertova Ozawa Yukin Sanju Mariko, ovat ilmestyneet josei/fujin-kategorioissa.
Samaan aikaan ja kehityskulkuun syntyi myös informaatio-, eli jouhoumanga, kun todettiin, että sarjakuvan keinoin vaikeasti hahmotettavia abstrakteja tietokokonaisuuksia on mahdollista tehdä lähestyttävämmäksi yhdistämällä kuvaa ja sanaa. Maailmankirjallisuuden klassikoista alettiin myös tehdä mangaversioita niin pienille lapsille kuin aivan aikuisillekin. Info- ja aikuismangan reunoilla häilyvät myös kaikenlaiset tiettyyn harrastukseen, kuten golfiin tai vaikka lemmikkeihin, keskittyneet lehdet jotka saattavat parhaimmillaan olla pelkkää sarjakuvaa!
Japanilainen omakustannesarjakuva, yleisnimeltään doujinshi, on myös tämän saman ajan tuote, ja tänä päivänä doujinshitapahtumat ovat kymmeniä tuhansia myyjiä ja lukemattomasti enemmän asiakkaita vetäviä valtavia tapahtumia. Lännessä tutuimpia lienevät jostain suositusta sarjasta tehdyt fanisarjakuvat, mutta kuten tämän artikkelin aikana on lukuisia kertoja todettu, tämäkin maailma on valtavan paljon laajempi, kuin miltä se meille täällä kaukana näyttää. Omakustanteessa tekijä on vapaa tekemään sarjakuvaa aivan mistä ikinä haluaa, ja sen villissä viidakossa monet marginalisoidut ryhmät ovat päässeet ilmaisemaan itseään kunnolla ja tätä nykyään se on tärkeä ponnahduslauta uusille, lahjakkaille tekijöille päästä kustantamon leiviin. Tätä nykyään omakustantaminen on siirtynyt jo osittain nettiin, missä julkaisukynnys on entistäkin alhaisempi, mutta paperinen omakustanne pitää Japanissa edelleen suosionsa ja doujinshitapahtumat eivät näytä hiipumisen merkkejä.
Lopuksi mainittakoon vielä puhdas taidesarjakuva, joka keskustelee enemmän kansainvälisen taidesarjakuvan kentän kuin Japanin oman kaupallisen sarjakuvan markkinan kanssa, ja joka kiinnostaa lännessä yleensä mangasta epäkiinnostuneita sarjakuvanlukijoita. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Yokoyama Yuichin Travel.
Tämä hengästyttävä läpijuoksu japanilaisen sarjakuvan laajuuteen ja syvyyteen on ollut vain pieni, mikroskooppisen pieni, pintaraapaisu maailman suurimpaan sarjakuvakulttuuriin. Toivottavasti se kuitenkin inspiroi juuri sinua, rakas lukija, lukemaan entistä enemmän ja monipuolisemmin mangaa kaikista mahdollisista kategorioista. Manga on parasta!
Sari Manninen, FM, on Tokiosta Tapiolaan -näyttelyraadin jäsen ja puoliammattilainen mangan lukija.
Tokiosta Tapiolaan – japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen Suomessa -erikoisnäyttely 17.4.2024 – 22.3.2026 Museo Leikissä.
