Lelut ovat maailmanlaajuisesti suosittu keräilykohde. Yhdelle intohimona ovat vanhat antiikkilelut, toiselle rakkaaksi koetun videopelisarjan oheistuotteet, kolmannelle lapsuudesta tutut lelusarjat. Yhteistä kaikelle yksityiselle lelukeräilylle kuitenkin on, että valtaosa keräilijöistä haluaa keräilyesineiden olevan mahdollisimman hyväkuntoisia, mieluiten käyttämättömiä ja parhaimmassa tapauksessa alkuperäispakkauksessa.
Museossa esineitä kerätään ammattimaisesti hoidetuksi kokoelmaksi. Museokokoelmissa esineiden arvo ei määrity esineen markkina-arvon mukaan. Museoesineiden ja -kokoelmien kohdalla puhutaan usein niiden merkityksestä ja sen luomasta rahalla mittaamattomasta museoarvosta. Tärkeää on esineen konteksti- eli taustatiedot, eli miten hyvin museoesine pystyy kertomaan esimerkiksi valmistusajastaan, käytöstä, käyttäjistään ja merkityksestään käyttäjille. Rahalliselta arvoltaan suuri esine voi olla museon kokoelmien kannalta arvoltaan mitätön – eikä sitä silloin edes pitäisi ottaa kokoelmiin.
Keräilyn maailmassa esineiden kunto vaikuttaa esineiden hankinta- ja jälleenmyyntihintaan, siis rahalliseen arvoon, vaikka kokoelman arvo keräilijälle saattaa olla aivan muussa. Usein tavoitteena on esimerkiksi mahdollisimman täydellinen kokoelma, jonka saavuttamiseksi esineiden osto- ja jälleenmyyntiarvolla toki saattaa olla merkitystä.[1] Keräilyn voi aloittaa vähin taloudellisin panostuksin, toki keräilykohteesta riippuen, mutta kokoelman täydentäminen harvinaisuuksilla vaatii joko onnea tai taloudellisia panostuksia.
Ari Pöyhtäri tuo esille teoksessaan Keräilystä kokoelmaan: Sosiologisia ja filosofisia näkökulmia keräilyyn, että joidenkin näkemysten mukaan kokoelman vaihtoarvo edellä tapahtuvaa keräilyä ei usein edes katsota aidoksi keräilyksi.[2] Aidossa keräilyssä ei tämän näkemyksen mukaan ole oleellista kokoelman rahallisen arvon kasvattaminen tai esineiden jälleenmyyntiarvo. Näiden näkemysten mukaan aitoa keräilyä on vaikkapa kokoelman saaminen mahdollisimman kattavaksi, koska se ilahduttaa keräilijää sinänsä itsessään. Kukapa keräilijä ei tunnistaisi sisäistä Hemuliaan, joka vuosia ahkeroi täydellisen kokoelman saavuttamiseksi?
Käytön jälkiä – ihanaa!
Yksityiselle keräilijälle esineen mahdollisimman uudenveroinen kunto voi olla merkittävä tekijä keräilyssä. Museolle tilanne on toinen. Museo Leikin kokoelmaesineissä leikin ja käytön jäljet saavat näkyä. Puhki rakastettu ja paikattu nalle, renkaansa kadottanut leluauto tai raajapuoli lelueläin, joka silti on säilytetty, kertovat jo ulkoisella olemuksellaan merkityksestään omistajalleen – ja leikkimisestä. Lelusta ei ole haluttu luopua sen rikkouduttua tai vaikka osa osista olisi kadonnut. Lelun säilyttämiseksi on haluttu nähdä vaivaa parsimalla, liimaamalla, paikkaamalla ja vaihtamalla osia uusiin.
Mitättömän näköinen esine voikin olla museolle erityisen arvokas, jos se on jonkun rakkaudella itse tekemä tai siitä on olemassa hyvät tiedot käytöstä jossain tietyssä leikissä.
Juuri näiden taustatietojen vuoksi museo kyselee kokoelmalahjoitusten yhteydessä mahdollisimman tarkat tiedot esineen käyttäjistä, käytöstä, hankinnasta ja valmistajasta. Niistä muodostuu kokoelmaesineen arvo ja merkitys museossa.
Keräily ja kokoelmat
Museo Leikin kokoelmissa on myös lelukeräilijöiltä saatuja kokoelmia, joissa leikin jäljet eivät välttämättä juuri näy. Käytön jäljet eivät olekaan museolle ainoa syy ottaa esineitä kokoelmiin, vaan esine voi leikkimättömänäkin olla kokoelmien kannalta merkityksellinen.
Museokokoelmien karttumista määrittää museon kirjallinen kokoelmapolitiikka, johon on kirjattu kokoelmien kartuttamisperiaatteet.[3] Kun esinettä tarjotaan museokokoelmaan, pitää kokoelma-ammattilaisen pohtia, onko kokoelmissa jo vastaavia esineitä, voisiko tarjottu esine täydentää kokoelmaa, onko esineestä tarjolla museon kannalta kiinnostavat taustatiedot ja onko esine riittävän hyväkuntoinen säilymään museokokoelmissa.
Rajanveto ei kuitenkaan aina ole helppoa. Joskus vähilläkin taustatiedoilla oleva esine voi olla kiinnostava valmistajansa tai edustamansa ilmiön vuoksi. Toisinaan hyvätkään taustatiedot eivät riitä, jos esine ei muuten sovi museon kokoelmiin. Museo Leikin kokoelmat kattavat lelujen, leikin ja lapsuuden maailman. Timanttisormuksilla ja rukinlavoilla on paikkansa muissa museoissa – paitsi tietenkin jos kyseessä ovat kuninkaallisleikeissä käytetyt sormukset ja kotileikkien rukinlapa!
Toisinaan museolta pyydetään arviota jonkun esineen rahallisesta arvosta. Museot eivät kuitenkaan tee tällaisia arvioita yksityishenkilöille, sen kieltävät jo kansainvälisen museoliiton ICOMin museotyön eettiset säännöt[4], jotka ohjaavat museoiden toimintaa kaikkialla maailmassa. Samaisissa säännöissä todetaan yksiselitteisesti, että museon työntekijän ei tule suositella arvioijia tai huutokauppoja. Myös oma henkilökohtainen keräily on hyvin säänneltyä eturistiriitojen välttämiseksi.
Museokokoelmien ja yksityisten lelukokoelmien kartuttaminen tapahtuu hieman eri tavoittein. Yhteistä kuitenkin on rakkaus leluihin.
[1] kts. esim. Pöyhtäri, A. (1996). Keräilystä kokoelmaan: Sosiologisia ja filosofisia näkökulmia keräilyyn. s.12-14
[2] Pöyhtäri, A. (1996). Keräilystä kokoelmaan: Sosiologisia ja filosofisia näkökulmia keräilyyn. s. 15-16
[3] https://icom.museum/wp-content/uploads/2018/07/ICOMIN-MUSEOTY%C3%96N-EETTISET-S%C3%84%C3%84NN%C3%96T.pdf
[4] https://icom.museum/wp-content/uploads/2018/07/ICOMIN-MUSEOTY%C3%96N-EETTISET-S%C3%84%C3%84NN%C3%96T.pdf
Lue lisää leluvalmistaja Sirosta vuoden 2018 blogitekstistä ja muista kurkistuksista kokoelmiin.
Tutustu Museo Leikin esinekokoelmaan Finnassa tai lue lisää meidän verkkosivuilta.
