Tokiosta Tapiolaan -näyttelytyöryhmän nuorin jäsen Minja kertoo harrastuksestaan ja innostuksesta Japaniin. Blogissa sukelletaan siihen, miten pienestä kiinnostuksesta kasvoi pitkäaikainen rakkaus Japania kohtaan, ja miten Japanilainen kulttuuri on laajentunut koko perheen harrastukseksi.
Mangan pariin
Olen syntynyt vuonna 2009 ja olin museon Tokiosta Tapiolaan -näyttelytyöryhmän nuorin jäsen, joten varsinaista asiantuntemusta minulla ei ole samalla tavalla kuin monella muulla ryhmäläisellä. Sen sijaan kerronkin tässä, miten itse pääsin mukaan Japani-harrastukseen.
Isosiskoni on koko elämäni ajan ollut kiinnostunut Japanista ja erityisesti mangasta. Hänellä oli monia piirrustusoppaita, joiden avulla minun oli tarkoitus opetella itse piirtämään mangaa, ja niitä selailinkin usein pienenä.
Kun opettelin piirtämään, käytin juuri niitä samaisia kirjoja ja niiden neuvoja. Vähän vanhempana sain oppaita siskoltani lainaan, ja ne ovat hyllyssäni vielä tänäkin päivänä. Olen yllättynyt, ettei hän ole vaatinut niitä vielä takaisin! Olen piirtänyt valtavat määrät mangaa, vaikken ehkä sanoisikaan, että piirtäminen on se minun juttuni. Se ei ole yhtä hauskaa, kuin itse tarinoiden lukeminen tai keksiminen, sillä en koskaan ole ollut erityisen tyytyväinen tuotoksiini. Ne kun ovat harvoin sitä, mitä kuvittelen niiden olevan, ja sitten petyn.
Oikeisiin mangasarjakuviin kuitenkin tutustuin juuri piirtämisen kautta. Lainasin niitä kirjastosta ja keräsin yhtä sarjaakin kiitettävän rivin kirjahyllyyni. Olen kokeillut vähän kaikkea, mutta pidän ehdottomasti eniten toiminnasta ja supersankareista. Tyypilliset taikatyttötarinat eivät jostakin syystä ole mieleeni, vaikka fantasiasta pidänkin.
Ajatuksia animesta
Muistan kun sain ensikosketuksen animeen. Olin hyvin pieni, enkä ollut ennen nähnyt mitään sen tapaistakaan. Aloitinkin erittäin hyvästä animeleffasta: Studio Ghiblin Totorosta. Muistan silloin ihmetelleeni elokuvan erikoista juonta ja jopa vähän pelänneeni Totoroa, ja jälkikäteenhän se on aika huvittavaa. Nimenomaan Ghiblin elokuvat olivat ensimmäiset animet, joihin sitten tykästyin, ja niiden kautta innostuin katselemaan vähän kaikkea muutakin japanilaista. Rakastuin animelle tyypillisiin äänimaailmoihin ja sen visuaaliseen kauneuteen.
Puhun “rallijapania”
Halusin oppia puhumaan japania, joten aloitin ensin omatoimiset opiskelut opaskirjoista, sitten siirryin Duolingoon. Jos sanon, että osaan japania hyvin, valehtelen. Mutta jos ymmärtää vähän puhuttua ja kirjoitettua kieltä; ja selviäisi tavallisista matkustustilanteista – ainakin teoriassa – niin kai sitä voisi kutsua ihan ok kielitaidoksi. Itse usein sanon, että puhun rallijapania. Se vähäisenkin taidon takana oli kamalasti samojen asioiden toistoa ja epätoivoa.
Koko perheen harrastus
Nykyään olen eniten kiinnostunut Japanin kulttuurista ja historiasta ylipäätään ja miekkailijana fanitan samuraita. Olen nähnyt miekkatekniikoita netissä ja isäni harrastuksen kautta. Japani-harrastus on tavallaan yltänyt siis koko perheeseen: siskollani manga ja muu japanilainen taide, äidilläni japanilainen sisustus, isälläni miekat ja minulla tämä sekamelska, josta juuri luitte.
Ehdottomasti tutustumisen arvoinen homma.
Tässä vielä kirjasuosituksia
Piirtämiseen:
Chris Hartin ’Piirrä mangaa’ -sarja
Hikaru Hayashin samanniminen sarja. (How to draw manga)
Studio Hard Deluxen piirto-oppaat
Muuhun lueskeluun:
Minna Eväsoja: Melkein Geisha
Juhani Lompolo: Samuraitarinat (Vanhoja japanilaisia samuraitarinoita käännettynä suomeksi, siis kirja minun makuuni)
Minja Jokiaho, Tokiosta Tapiolaan -näyttelyraadin jäsen
Blogin kansikuvassa Minja sovittaa kimonoa. Kuvan ottanut Minjan äiti Terhi Jokiaho.
