Valokuvaaja Ninni West hurahti japanilaiseen populaarikulttuuriin 20 vuotta sitten. Ensin tulivat manga ja anime, sitten hieman myöhemmin japanilainen rock jysähti hänen tajuntaansa. Ninni ei pysty omien sanojensa mukaan fanittamaan mitään “normaalia” määrää, vaan heittäytyy kiinnostuksensa kohteisiin intohimoisesti. Tärkein J-rock-bändi Ninnille oli Dir en grey. Tästäkin huolimatta hän joutui tätä tekstiä kirjoittaessaan googlettamaan Dir en Greyn jäsenten nimet – aika on tehnyt tehtävänsä. Nyt hän on kuitenkin ostamassa lippuja Dir en Greyn Osakan keikalle ja uskoo, että 15-vuotias Ninni olisi pyörtynyt kuullessaan tällaisesta suunnitelmasta.

Maanjäristys

Maailmani järisi eräänä sunnuntai-aamuna aivan äkkiarvaamatta, kun olin 14-vuotias. Makasin omassa sängyssäni ja kuuntelin radiota, kun vanhempani hääräsivät jotakin keittiössä. Yle X:n top 40 -albumilistaohjelma oli juuri alkamassa. Mankasta alkoi kuulua vaaniva sävelmä terävällä rumpukompilla. Sähkökitara ja laulajan maanitteleva lausunta seurasivat. Mies ei paitsi laulanut vieraalla kielellä, hän teki jotain muutakin; hänen äänessään oli säröä, voimaa, herkkyyttä ja jotain taianomaista. 

En ollut koskaan kokenut tälläistä musiikillista heräämistä. Kokemus ei ollut hengellinen, vaikka se liittyikin tavallaan Jeesukseen. Dir en greyn albumi Withering to Death oli saavuttanut suomen top 40 myydyimpien albumien listalla sijan 31 (14/2005). Radiossa soi heidän biisinsä Jesus Christ R ‘n’ R.

Fanitavaran metsästystä

Aika ennen suoratoistopalveluita ja TikTokia oli todella erilainen. En meinaa itsekään muistaa millaista se oli, kun uutta musiikkia piti oikein etsimällä etsiä. Internet oli jo miltein joka kodissa, mutta sosiaalinen media, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, oli vielä lapsen kengissä. Tieto ei levinnyt samaan tapaan ja fyysisten CD-levyjen tai fanituotteiden ostaminen oli aikamoista metsästystä. Varsinkin, jos fanitit japanilaista visual kei -bändiä. Kaiva kuvetta, opettele tullaamaan ja googlaa niin, että näppäimistö savuaa. Onnekseni J-rock ja Japani-hommat olivat nostaneet päätään Euroopassa jo siinä määrin, että levyjä oli mahdollista ostaa jopa CDONista. Japanilaiset bändit jopa keikkailivat Euroopassa. 

Raavin kasaan rahaa ja ostin kaikki levyt ja DVD:t mitä löysin. Kuuntelin ja katsoin. Varsinkin keikkataltiointi DVD:hen varmasti paloi reikä, niin paljon sitä katsoin. Äitini tunnistaa edelleen The Final biisin, ehkä hieman huonossa mielessä. Tein esitelmän uskonnon tunnille Dir en Greystä. Sain ystävän Australiasta (jonka häihin olen menossa 2026), koska jaoimme rakkauden bändiin. Värjäsin ja leikkasin hiukseni muistuttamaan bändin toisen kitaristin Dien hiuksia (Olin liian nössö suosikkini Kyon hiuksiin). Kaverini teki minulle itse bändipaitoja, kun niitä ei saanut ostettua. Kuten monessa muussakin Japani-jutussa, kyse oli jostain elämää suuremmasta.